Blogit

Kansallisoopperan uusi Rigoletto edustaa kansainvälistä oopperanteon valtavirtaa. Se on sijoitettu 1950-luvun mafiamaailmaan, elokuvallista toimintaa riittää, ja kuvat ovat tätä päivää. Silti henkilöohjauksessa Georg Rootering ei päässyt niin pitkälle, että ihmisillä olisi joku syvempi yhteys ympäristöönsä ja että tunteet koskettaisivat.

Helsinki tuntuu olevan täynnä pienimuotoisia musiikin ja teatterin freelance- tuotantoja, joissa ammattilaiset ja sellaisiksi opiskelijat antavat luovuutensa kukkia. Usein ne jäävät medialta pimentoon, koska tarjonta on niin runsasta, eikä rahaa markkinointiin ole. Torstaina tuomiokirkon kypta oli kuitenkin täynnä väkeä, kun laulajattaret Minna Nyberg ja Katja Juhola esittivät itse dramatisoimaansa kokonaisuutta barokin ajan naissäveltäjän Barbara Storzzin elämästä ja taiteesta.

Suomen Kansallisooppera jättää ohjelmistostaan pois kylmän systemaattisesti kokonaisen  aikakauden, barokin. Onneksi meillä on vapaita oopperaseurueita ja barokkiorkestereita, jotka paikkaavat vähäisillä resursseillaan ammottavaa aukkoa. Syyskauden huippuna tällä saralla oli Helsingin Vanhan musiikin viikolla esitetty Händelin Acis ja Galatea, jonka tuotanto oli Helsingin barokkiorkesterin ja Suomalaisen kamarioopperan yhteistyötä.

Ettäkö "vaikeaksi" mielletyn dodekafonisen ja sarjallisen musiikin aika olisi lopullisesti ohi? Mitä vielä, sillä Radion sinfoniaorkesterin perjantaisessa konsertissa oli runsas yleisö ja innostunutta tapahtuman tuntua. Sotckhausenin 1970-luvun merkkiteos Gruppen sai ensimmäisen esityksensä Suomessa - miksihän vasta nyt?

Finnkino ei olisi voinut saada parempaa starttia Metropolitan-oopperan HD-lähetyksilleen kuin Karita Mattilan ja Juha Uusitalon tähdittämän Salomen. Kaikki salit oli loppuunmyyty, ja esitys onnistui paikoittaisista kuva- ja ääniongelmista huolimatta välittämään sähköisen live-tunnelman ja solistien hurjan heittäytymisen.

Ilouutinen: oopperaan kannattaa jälleen mennä. 11 vuotta vanhan Boris Godunovin uusinta oli parasta mitä Kansallisoopperalla on tarjota - varsinkin kun tsaarin roolissa oli itse Matti Salminen.

Bassojätti on vieraillut samassa tuotannossa aiemminkin, mutta silloin minulle jäi se mielikuva, ettei rooli olisi oikein hänen omimpiaan: sisäinen rikkinäisyys ja hauraus jäivät jotenkin valtiashahmon ja mahtavan jylinän jalkoihin. Nyt vaikutelma oli jotain aivan muuta. Salminen eläytyi Boriksen tunteiden ääripäisiin paljon syvemmin ja laajemmalla ilmaisuasteikolla.

Kansallisoopperan uutta Paholaisen palkka-ampujaa katselee hämmentynein mielin. Onko kyse tietoisesta campista, ”huonon maun” hyödyntämisestä, vai onko kömpelön esityksen syynä vain ohjaajan taitamattomuus?

Karita Mattila taas lavalla alasti, kirkuu päivän Iltalehti. Myyntivaltikseen lehti oli laittanut saman yläosa paljaana -kuvan jonka se julkaisi jo kahteen otteeseen kolme vuotta sitten, kun Karita Mattila teki Salomea New Yorkin Metissä ensi kertaa, ja kuvaaja oli valppaana kullanarvoisilla sekunneilla. Nyt sama Salome tulee uudelleen ohjelmistoon. Mitään omaa haastattelua tai muuta uutisarvoista Iltalehti ei ollut saanut irti, kunhan lainasi Metin nettisivulla ollutta tekstiä. Ei tietoakaan, että Mattilan Salome-tulkintaa olisi asetettu johonkin taiteellisiin yhteyksiinsä.

Kapellimestari Valeri Gergijev on tehnyt emämunauksen johtamalla venäläisten "voitonkonsertin" Etelä-Ossetiassa ja syyttämällä georgialaisia "aggressiosta". Gergijev toi Mariinski-teatterin joukkonsa sotatantereelle ja johti Shostakovitshin Leningrad-sinfonian. Ele puistattaa ja kauhistuttaa vastenmielisyydessään. 

Venezuelalainen Simon Bolivar –nuoriso-orkesteri ei vain vastannut suuriin, mediajulkisuuden tuomiin odotuksiin vaan ylitti ne Helsingin Juhlaviikkojen konserteissaan. Tällaista kollektiivista henkeä, intoa ja heittäytymistä saa harvoin kuullakseen kultivoituneissa ja muodollisissa klassisen musiikin piireissä. Gustavo Dudamelin johtaminen on jo sinänsä sytyttävää katsoa: nuori mieshän tihkuu  musiikkia, jokaista liikettään ja elettään myöten.