Karl Amadeus Hartmann

Karl Amadeus Hartmann: Concerto funebre; Sooloviulusarjat ja -sonaatit. Alina Ibragimova, viulu, ja Britten Sinfonia.

Karl Amadeus Hartmann pitäytyi Natsi-Saksassa ulkopuolisena ja purki ahdistuksensa Concerto funebreen. Siitä tuli hänen suosituin teoksensa, vaikka sen synkkyydessä ei juuri toivonkipinöitä tuiki. Nuori, herkkävaistoinen Alina Ibragimova löytää konserton hiljaisen, vetäytyvän perusluonteen, ja Britten Sinfonia myötäelää täydellisesti.

Levyn pääosassa on kaksi sooloviulusarjaa ja -partitaa, jotka Hartmann nikkaroi 1927 sävellysharjoitteeksi. Ne ovat persoonallista, väkevää musiikkia, kaukana tonaalisuudesta mutta onneksi myös akateemisuudesta; Ysaÿe ja Hindemith väijyvät taustalla.

Hartmannin sonaatit kaareutuvat uusbarokkisen ylväästi, sarjat ovat eloisampia. Hitaiden osien yksiääniset melodiat tuovat 1920-luvun synkät puolet niin lähelle, että kipeää tekee. Nopeiden osien valtava liikemäärä haastaa soittajan, mutta Ibragimova selviää rikkeettä niin fuugista kuin cakewalkeistakin. Kun Hartmann käskee sehr robust, Ibragimova soittaa senkin koherentisti, tasalaatuisesti - tällaisesta viulismista minä pidän!