Narrin draama ei kosketa

Kansallisoopperan uusi Rigoletto edustaa kansainvälistä oopperanteon valtavirtaa. Se on sijoitettu 1950-luvun mafiamaailmaan, elokuvallista toimintaa riittää, ja kuvat ovat tätä päivää. Silti henkilöohjauksessa Georg Rootering ei päässyt niin pitkälle, että ihmisillä olisi joku syvempi yhteys ympäristöönsä ja että tunteet koskettaisivat.

Onko liikuttavampaa kohtausta kun Rigoletton toisessa näytöksessä, kun narri astelee herttuan palatsiin tietäen, että hänen tyttärensä on ryöstetty sinne raiskattavaksi? Roolit vaihtuvat, kun rujo ammatti-ilkkuja joutuu anelemaan armoa muiden naureskellessa kyynisesti.

Miksi kaikki tämä tuntui nyt liukuvan ohi jälkiä jättämättä, vaikka Paolo Gavanellin mahtava baritoni olisi antanut kaikki mahdollisuudet päästä tragiikan ytimeen? Rooetingin ohjaus on cool mutta vähän kliininen. Se on pinnalta moderni mutta sisältä ei kovinkaan uudesti ajateltu.

Paolo Gavanellin on taito punoa baritonillaan pitkää legatolinjaa mutta laajentaa sitä pakahduttavasti. Kuullaan italialaisen baritonitaiteen hienoa traditiota. Samaa voi sanoa Charles Castronuovon Mantovan herttuasta, joka oli pikemmin kyynisen elegantti ja liukas nautiskelija kuin irstas hurmuri. Anna-Kristiina Kaappolan kirkas ja suorasointinen laulu antoi kuvan Gildasta neitseellisenä uhrina. Mikko Franckin musiikinjohto oli komeaa ja iskevää, mutta siitä puuttui italialaistyylistä keveyttä.

Onko vanhassa vara parempi? Sen voi nyt jokainen itse todeta, sillä Hannu Heikinheimon vuonna 1975 ohjaama Rigoletton tv-versio on tullut DVD-muodossa markkinoille. Siinä nimiosaa laulaa roolin suomalainen legenda Usko Viitanen.