Lätinää ankkalammikossa

Edellisessä Rondossa julkaistu nimilista Kansallisoopperan taiteellisen johtajan Mikko Franckin rooleitta jättämistä solisteista herätti melkoisen huomion siihen nähden, ettei asia sinänsä ole mikään uusi. Monet kuukausipalkalla olevat solistit ovat ennenkin olleet vajaatyöllistettyjä.
Nyt Franck halusi vain tehdä päätökset selväksi jo etukäteen ja tarjota solisteille erorahaa ja mahdollisuutta järjestellä töitään muulla tavoin.

Kukaan seitsemästä solistista ei tarttunut tarjoukseen – kukapa sitä turvallista työpaikkaansa vapaaehtoisesti jättäisi ja siirtyisi ankarasti kilpailluille freemarkkinoille. Prosessi ei siis johtanut juuri muuhun kuin parkuun, mutta se antaa aihetta tarkistaa oopperan kiinnityspolitiikkaa.

Kansallisoopperan kaltaisessa repertoaaritalossa on oltava muuntumiskykyinen ja äänityypeiltään monipuolinen solistikunta, joka pystyy varmistamaan esitysten pyörimisen tietyllä perustasolla. Ensemble on myös reservi, joka antaa nuorille laulajille mahdollisuuden kasvaa. Pieniä rooleja ei ole olemassakaan, sillä vasta jokaisen karaktäärin täydellisestä läsnäolosta syntyy elävää musiikkiteatteria.

Pääroolien miehittäminen omalla väellä on silti vaikeaa, sillä rima on korkealla. Yleisö kyllästyy helposti samoihin laulajiin, ehkä kelpoihinkin ammattilaisiin, elleivät he kuulu aivan armoitettujen joukkoon. Kansallisoopperan ensemblessä on muutama tähti ja lupaavia nuoria nousijoita, mutta myös epätasaisempia kykyjä.

Viime ja tällä kaudella talo säästi ja käytti normaalia enemmän omaa solistikuntaansa. Se aiheutti paljon heittelyä esitysten tasossa. Moni päärooli laulettiin rimaa hipoen. Yleisö näkee huippuesityksiä dvd:ltä, televisiosta ja yhä lisääntyvän kulttuurimatkailun ansiosta. Kilpailu yleisön huomiosta on armotonta: vain suuret elämykset kelpaavat.

Ooppera ei voi olla suojatyöpaikka, vaan sen tulee toimia taiteen ehdoin. Miehityssysteemi on saatava sellaiseksi, että laulajat voivat näyttäytyä parhaassa valossaan, päärooleissa on luonteva vaihtuvuus ja kansainväliset vierailijatkin saavat tilaa.

Eräs tunnettu freelancer-laulaja luonnehti oopperaa ankkalammikoksi, jossa liian pieni joukko pitää valtaa. Viekö hautakivisopimuksella oleva solisti paikan nuorelta kyvyltä tai niiltä noin viideltäkymmeneltä ulkomailla työskentelevältä suomalaiselta laulajalta, jotka odottavat tilaisuutta laulaa kotimaassaan? Camilla Nylundin yli vuosikymmenen kestänyt paitsio saadaan vihdoin purettua, mutta missä on esimerkiksi kirkkain tenoritähtemme Topi Lehtipuu?

Julki tulleet tiedot Franckin ohjelmistosuunnitelmista eivät anna aihetta tarkempiin kommentteihin ennen kuin ohjaajat ja laulajat ovat selvillä. Hienoa, että Korngoldin Die tote Stadt ja Debussyn Pelleas ja Melisande saadaan. Muuten lista kielii konservatiivisesta mausta. Esimerkiksi Faust, Aida ja Don Carlos ovat hienoja oopperoita, mutta kovin tuttuja aiempina suomalaisina produktioina. Sen sijaan barokkiooppera ja ulkomainen nykyooppera loistavat edelleen poissaolollaan.