Runko
Keskustelu Suomen taidelaitoksista jatkuu, ja syystä: kahmaisevathan instituutiot massiivisen osan kulttuuribudjetista, ja vapaiden yrittäjien osaksi jää elää pöydältä tippuvilla murusilla.
Helsingin juhlaviikkojen toiminnanjohtaja Erik Söderblom luonnehti Suomen Kuvalehdessä laitosteattereita linttaan astutuksi kengäksi. Seinät maksavat yhä enemmän, eikä teattereilla ole varaa mukautua siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Hän esittää ratkaisuksi Hollannin mallia, jossa rahoitus suunnataan talojen sijaan kiertäville ensembleille.
Söderblom on pitkälle oikeassa. Jäykkä laitosmalli ei anna tarpeeksi tietä ajassa eläville ilmiöille, kuten taiteidenvälisyydelle. Trendinä on, että teatterin, tanssin ja musiikin kenttä sekoittuu esitystaiteeksi, jossa käytetään kehollisen, visuaalisen, tekstillisen ja musiikillisen ilmaisun keinoja. Uuden sirkuksen nousu on yksi esimerkki tästä.
Suomalaisen teatterin realistis-kansallinen puheenpälätyksen ja tekstin kuvittamisen perinteen sietääkin antaa tilaa universaalimmalle ilmaisulle. Suurin osa ei-länsimaisista teatteritraditioista yhdistää musiikin ja tanssin erottamattomaksi osaksi estetiikkaansa.
Rajojen ylittämisen tarpeesta kertoo myös musiikkiteatterin buumi. Suomen teatterit pullistelevat musikaaleja, kirjavalla tasolla. Asenneilmasto niiden suhteen on yhä kompleksinen. Teatterikriitikot nyrpistelevät nenäänsä ”konseptoiduille viihteelle” ymmärtämättä usein lajityypin erityislaatua. Teatterit janoavat musikaalin tuomia kassavirtoja mutteivät useinkaan ole valmiita tekemään esityksiin niin perustavia satsauksia kuin laadun nostaminen vaatisi.
Nuorilla on luontainen veto musiikkiteatteriin. Se on koulun tai taideoppilaitoksen voimannäyttö, ja osaaminen on noussut mm. kevyen musiikin koulutuksen ansiosta. Pojatkin vapautuvat tanssiin ja lauluun ja murtavat myyttiä estoisesta suomalaisesta jöröjukasta. Ne teatterit, joilla on varaa ja vaistoa kiinnittää nuorta parhaimmistoa, ovat voittajia.
Musiikkiteatterin osaajat ovat freelancereita, ja jäykkä virka- ja tuotantorakenne on esteenä heidän ammattitaitonsa paremmalle hyödyntämiselle ja kehittämiselle. Teatterien tulisi myös entistä rohkeammin usuttaa yhteen säveltäjiä, kirjailijoita ja koreografeja omaehtoisen suomalaisen musiikkiteatterin luomiseksi.
Kulttuurin karsinoitumiselle on oireellista, että musiikkiteatterin koulutukselle ei ole saatu vieläkään luotua vakinaisia ja pitkäjänteisiä puitteita. Teatterikorkeakoulussa ala on eristetty sivuraiteille. Ei riitä, että musiikkiteatteria opetetaan osana näyttelijäkoulutusta, sillä alan ammattilaiset tulevat usein myös musiikin tai tanssin puolelta.
Sibelius-Akatemiassa musiikkiteatterin – jonka osa-alue on ooppera – koulutus on ollut yhtä lailla nurkassa siitä lähtien, kun Pekka Salomaan Kulmakamari aikoinaan lopetettiin. Siellä nuoret laulajat pääsivät tekemään jatkuvasti oikeita rooleja ja kasvamaan näyttämölle. Nykyisin heidät heitetään työelämään ikään kuin uimataidottomana veteen.
Musiikkitalossa olisi vihdoin tilojen puolesta hyvä mahdollisuus saada ala jaloilleen, kunhan rakenteet siihen taipuvat. On mahdotonta kuvitella musiikkiteatterin koulutusta ilman Teatterikorkeakoulun ja Sibelius-Akatemian yhteistyötä.
