Runko
Lappeenrannan laulukilpailussa ja Kuopion viulukilpailussa herätti huomiota sama asia: miespuolisten kilpailijoiden vähyys ja epätasaisuus. Miksi klassinen musiikki ei kykene houkuttelemaan poikia pariinsa?
Mistään uudesta ilmiöstä ei ole kyse, sillä tyttöjen invaasio on jatkunut musiikkiopistoissa jo pitkään. Kun vaskisoittimienkin mieslinnake on murtunut, ei voi paljoa ihmetellä, jos feminiinisemmästä soittimesta viulusta ei ole kilpailijaksi sähkökitaralle, lätkämailalle tai lorvailunhalulle.
Asiaa voi tarkastella kahdelta kantilta: musiikkielämän tarpeista ja musiikinharrastuksen merkityksestä ihmisille ylipäätään. Ammattimuusikkojen kohdalla sukupuolella ei ole merkitystä, ainoastaan taidoilla. Jos naisilla on enemmän pitkäjänteisyyttä koko elämän jatkuvaan soittimen opiskeluun, so what?
Selvää on, että orkesterit naisistuvat lähivuosina, mutta tuskin se soitossa negatiivisella tavalla kuuluu. Päin vastoin – taso esimerkiksi Kuopion viulukilpailuissa oli korkea. Kuulijan osa siis näyttää hyvältä.
Aivan toinen asia sitten on, että poikien ei soisi jäävän paitsi siitä elämää rikastuttavasta annista, joka klassisen musiikin harrastuksella on. Kysymys palautuu arvoihin ja asenteisiin niin perheissä, kouluissa kuin koko yhteiskunnassa. Miksi suomalaisen miehen roolimallit ovat niin ahtaita ja kompleksisia? Johtuuko se huonosta itsetunnosta?
Musiikkipedagogiikan guru Geza Szilvay esitti Ylessä ratkaisuna asiaan, että pojat tarvitsevat esikuvia, joita he voisivat ihailla televisiossa. Voitaisiinko taannoinen Viuluviikarit ihmemaassa –formaatti päivittää? Pekka Kuusistossa pojilla olisi sopivampi viulisti-idoli kuin mitä meillä on ollut aikoihin – ja vieläpä genrerajojen yli hyppivä. Saataisiinko hänet houkuteltua laajalle yleisölle suunnattuun pedagogiseen toimintaan?
Laulajien tilanne on toinen myös ammattilaiskentällä, koska mies- ja naisääni ovat erilaisia instrumentteja, ja molempia tarvitaan. Alan ihmiset löytävät klassisten mieslaulajien kadolle yksimieliset syyt: kevyen musiikin harrastuksen ja sen, että kouluissa ei enää lauleta.
Ei vaikutusta kiistää voi. Mikrofoniin hönkäily ja kurkkua raastava raakkuminen vievät pohjan luonnolliselta, kropassa resonoivalta äänenmuodostukselta. Idols-tyylinen nopean kuuluisuuden metsästys on kuolinisku pitkäjänteiselle työlle, jota klassinen laulu vaatii.
Silti rockin turmio ei riitä ainoaksi selitykseksi. Esimerkiksi erilaisissa musikaaleissa laulutaitoisia poikia riittää enemmän kuin koskaan, eikä niiden tyylistä useinkaan ole ylittämätön hyppäys klassiseen lauluun. Sen pariin pitäisi vain saada innostettua ja avata tie.
Jossain matkalla siis mättää. Pitäisikö pedagogien katsoa peiliin?
Klassisen ja kevyen musiikin opetuksessa on turhia raja-aitoja. Tonttien varjelemisesta voitaisiin jo luopua ja myöntää, että kyse on vain tyylieroista. Hyvän laulamisen tekniikka on lopultakin sama.
Klassisen musiikin harrastus ei syty tuputtamalla vaan innostamalla. Mitään muuta tietä asiassa ei ole kuin koulujen, musiikkiopistojen ja taideinstituutioiden entistä sinnikkäämpi kasvatustyö, jonka eri tasoja voitaisiin koordinoida nykyistä paremmin.
