Runko
Yhteiskunnan ja taiteen ilmiöitä on vaarallista paaluttaa vuosikymmenten tai sukupolvien mukaan, koska silloin sorrutaan pakostakin yksinkertaistuksiin. Silti individualistisina luomuksinakin taide peilaa aina aikaansa – ellei se sitä tee, se on luutunutta.
Suomalaisen musiikin 1980- ja 1990-luvut ovat piirtyneet tajuntaan jokseenkin muistettavina, mutta 2000-luku näyttää hämärämmältä. Osaksi syynä on tyylien ja arvojen hajoaminen, suuren kertomuksen katkeaminen, mutta jotenkin tuntuu, että myös luova energia taidemusiikissa tyssähti. Päällimmäiseksi muistikuvaksi jääneekin populaarimusiikin maailmalle meno sekä kasvanut itsetunto.
Voittajia ovat taidelaitokset, joiden tukijalka vankkeni. 2000-luvulla etenkin maakuntaorkesterit kehittyivät, ja niiden ohjelmisto monipuolistui ja tuli jännittävämmäksi. Niin terveellistä kuin laitoskulttuurin pölyttäminen onkin, totuus on, että ilman sitä suurin osa maata olisi tältä hengenelämän alueelta autio.
Orkesterit ovat avautuneet sekä uuteen että vanhaan. Uusi suomalainen musiikki on sangen hyvin esillä, vaikka kärsijänä onkin vastaava muunmaalainen anti. Aiemmin olisi ollut piinapenkkiin verrattava kokemus kuunnella suomalaisten kaupunginorkesterien barokkisoittoa, mutta nyt senkin alan opeille ollaan avoimia.
Suurimpia ongelmia on edelleen nurkkakuntaisuus. Kukin orkesteri (muutamin poikkeuksin) jököttää asemapaikassaan kuin tatti, ei kierrä eikä anna muille tilaa. Kun kaupungin kaikki rahat menevät orkesterin ylläpitoon, koko muu konserttituotanto on nollassa, ja siitä kärsii vapaa kenttä. Uusille tuulille ja omaehtoiselle toiminnalle ei ole raameja.
Kansallisooppera joutui 2000-luvulla kokemaan kovia tyrskyjä. Uuteen taloon sisään kasvaminen oli kivuliaampaa kuin miltä ensi huumassa näytti. Mikä on talon paras produktio? Oma vastaukseni on selvä: se on edelleen sen ensimmäisen johtajan Walton Grönroosin ohjelmistoon tuoma Wagnerin Nibelungin sormus. Se oli riski, joka kannatti.
Uuden johtotroikan aikaansaannoksia on vielä aikaista arvioida, mutta jyrkkiä suunnanmuutoksia ei ole näkyvissä. Kun ohjaajanimissä toistuu sama Jussi Tapola, joka on toistunut jo 30 vuotta, ja uudet suomalaiset oopperat tilataan Ilkka Kuusistolta ja Jukka Linkolalta, kuva jää perin konservatiiviseksi. Onko se oikea tapa kohdata 2010-luvun haasteet?
Laitoksia heikommalta tilanne näyttää vapaan kentän ja nuorten omaehtoisen toiminnan osalta. Otetaan silti ensin myönteiset esimerkit: Meta4-kvartetti ja Helsingin barokkiorkesteri edustavat dynaamisia, huipputasolle pyrkiviä ja itse projektinsa löytäviä free-yhtyeitä, joiden hanakasta otteesta muiden sopisi ottaa mallia.
Avanti! 1980-luvulla ja vapaat oopperaseurueet 1990-luvulla olivat sukupolviliikkeitä, joissa luova ja esittävä taide löysivät toisensa. Edellinen mullisti orkesterikentän, ja jälkimmäisillä oli tärkeä rooli vuoteen 2000 huipentuneessa uusien oopperoiden buumissa.
Missä ovat nuoren polven vastaavat yritykset – uudet hullut ideat ja ärhäkkä laitosten haastaminen? Onko Suomen taidemusiikin ihme kasvattanut kiltin pullamössösukupolven, joka tyytyy ratsastamaan systeemillä ilman omaa ja luovaa vääntöä? Missä kuuluu nuorten säveltäjien ääni? Eikö sille ole kanavia, vai puutuuko sanoma?
