Kanssakäymistä, ei tuputtamista!

Shanghain maailmannäyttelyn suomalaisosuuden rahoitus on aiheuttanut kummastelua. Opetus- ja kulttuuriministeriö tuntuu omaksuneen linjan, joka korostaa kulttuuriviennissä bisnesarvoja ja itsekästä tuputtamista sen sijaan että pyrittäisiin luomaan kestävää kanssakäymistä. Ministeriö on delegoinut tukien jaon kevyen musiikin yrityksiä lobbaavalle Musexille, ja tulos oli odotetun kaltainen. Klassinen musiikki jätettiin rannalle, vaikka useita hyviä projekteja oli tarjolla.

Yksi maailmannäyttely ei tietenkään kesää tee, sillä Kiina on otettava pitkäjänteisenä projektina. Kun maan keskiluokka vahvistuu ja alkaa janota taloudellisen vaurastumisen ohella myös henkistä, on selvää, minne kulttuurin kulutuksen paino maailmassa siirtyy. Opetus- ja kulttuuriministeriö on antanut Kiinaan suuntautuvaan kulttuuriohjelmaan 800 000 euroa. On uskomatonta, jos sen jako jätetään kaupallisia toimijoita edustavan Musexin päätösvaltaan.

Voi tietenkin kysyä, miksi subventoitujen kulttuurilaitosten pitäisi saada vielä lisää rahaa ulkomaanmatkoihin. Eikö kutsuja tapaa maksaa kulut, jos vietävä on sen arvoista?

Toisaalta mitä Suomi hyötyy siitäkään, jos rockbändi pääsee laajemmille markkinoille ja todennäköisesti samalla vaihtaa ulkomaiseen manageriin ja levy-yhtiöön? On naiivia kuvitella, että tämä olisi sitä kansantaloutta pönkittävää luovan pääoman hyödyntämistä. Tällä alalla oikea bisnes on joka tapauksessa globaalia, ja siinä on pärjättävä ilman vetoapua.

Suomalaiset muusikot ovat aina löytäneet tiensä maailmalle omalla ammattitaidollaan ja luoneet itse omat verkostonsa. Kapellimestarimme ovat tärkeimpiä suomalaisen musiikin esille tuojia, mutta sekin perustuu vain siihen, että sisältö on omaperäistä ja laadukasta.

Kulttuurivientiä tulee silti myös pönkittää – kunhan vientiin yhdistyy myös tuonti ja aito vuorovaikutus. Tuessa pitäisi satsata pitkäjänteisiin tuotannollisiin kumppanuuksiin sekä manageritoiminnan edellytyksiin.
Siihen tulisi kuulua myös perusrahoitus kansainvälistä potentiaalia omaaville hankkeille. Tällainen olisi esimerkiksi Juhani Nuorvalan Andy Warhall -aiheinen Fash Flash -ooppera. Lupaava vientituote odottaa yhä esitystään, kun tuotantoa ei Suomessa saada kasaan.

Samaan aikaan kun suomalainen rock suunnitteli Kiinan-valloituksia valtion tuella, Helsingissä oli ainutlaatuinen tilaisuus nähdä 300 vuotta vanhaa kiinalaista oopperaa. Täkäläisten alan entusiastien junailema yhteistyöprojekti oli tärkeä myös Kiinalle itselleen, sillä läntinen kiinnostus edesauttaa traditionaalisten taiteiden asemaa siellä.

Aasia Helsingissä -festivaalilla olisi sisältöhallinnan osalta aineksia ja tilausta vaikka alan eurooppalaiseksi välittäjäksi, mutta se joutuu laittamaan pillit pussiin, kun valtiolta ei heru tarpeeksi tukea tapahtumalle. Se siitä ministeriön Aasia-stragegiasta.

Jos eurooppalaisia festivaaleja katsoo, niin kiertävät yhteistuotannot ovat päivän sana. Suomalaiset festivaalit ovat näistä jääneet melkein kokonaan sivuun. Kulttuuri pääsee vientituotteeksi vain olemalla aktiivinen osa kansainvälisiä kuvioita. Toivoa sopii, että Helsingin juhlaviikot ottaa tässä asiassa tiennäyttäjän roolin.