Festivaali elää missiosta

Miten festivaali jaksaa pitää yllä alkuperäistä missiotaan ja hengen paloaan, kun se on vakiintunut instituutioksi, laajentunut uusille alueille ja kasvanut osaksi matkailuelinkeinoa? Kiinnostavia vastauksia tarjoavat festivaalikentän kolme legendaa, Kaustinen, Savonlinna ja Kuhmo.

Kaustisen festivaalin alku 40 vuotta sitten osui aikaan, jolloin Suomen maaseutua oli koetellut suuri rakennemuutos. Identiteetti oli hukassa, ja pelimannimusiikkia uhkasi kuihtuminen. Kaustisen festivaalin johdolla se koki renessanssin, mikä nostatti itsetuntoa koko maaseudulla. Tavallisesta maanviljelijästä Konsta Jylhästä tuli kansallinen symboli.

Sittemmin kansanmusiikki on ammattimaistunut ja Kaustisen festivaali laajentunut moniin eri tyyleihin. Paikalliset pelimannit ovat valittaneet viihteen ja sähköisen ”melumusiikin” rynnistystä. Talouspaineet ovat kovat, mutta kaikkea ei ole menetetty. Vaikka festivaaliareenalla soisikin valtavirta, pienissä nurkissa ja iltanuotioiden tuikkeessa ääni on moniarvoinen ja intiimi. Se tulee lähelle. Siinä olkoon festivaalin sielu.

Savonlinnan juhlien ”uuden historian” alkuvuosiin ajoittui suomalaisen oopperan buumi. Yhtäkkiä herraskainen taidemuoto iskikin tavalliseen kansaan. Silloisella asennemuokkaus- ja yleisönkasvatustyöllä oli laajakantoiset seuraukset.

Nyt oopperajuhlista on tullut yhä ammattimaisempaa liiketoimintaa tuotteistuksineen ja sponsorikuvioineen. Se lienee ainut mahdollisuus, kun omillaan on pärjättävä, mutta voisiko Martti Talvelan ”oopperaa kansalle mutta huippulaadulla” -ajatusta soveltaa vielä paremmin nykypäivään? Miten saisi yleisön huomiota enemmän itse pääasiaan, kaikkea kivaa kesämatkailua ja lörtsynsyöntiä väheksymättä?

Talvelan kauden taiteellinen eetos on jatkuva esikuva ja haaste juhlien uudelle taiteelliselle johdolle. Savonlinnan puitteet mahdollistavat kokonaisvaltaisen elämyksen, ja sellaisiin tulee satsata. Linna ei ole sisäteatteri, jonne voi lainata tuotantoja mistä tahansa, vaan esitykset on suunniteltava visualisointia myöten miljöön ehdoilla.

Kuhmon Kamarimusiikin alkuaikojen hurmahenki on sekin muuttunut porvariston hillityksi charmiksi. Tapahtuma selvisi perustajansa Seppo Kimasen lähdöstä ilman suurempia ongelmia, ja Vladimir Mendelssohn on osoittautunut taitavaksi ideoijaksi. Tämän kesän ohjelma tarjoaa ehkä vankinta tematisointia koko festivaalikentällä.

Yksi kulttuurisosiologinen ongelma Kuhmollakin kuitenkin on: valtaosa yleisöstä on pääkaupunkiseudulla asuvia, asialle jo vihkiytyneitä kulttuurin kuluttajia, eikä alkuperäinen ajatus viedä taidetta Kainuun korpien ihmisille ole kovinkaan pinnassa. Uuden ja nuoremman yleisön houkuttelu kamarimusiikin pariin on haasteista suurin.

Sekä Kaustinen, Savonlinna että Kuhmo ovat enemmän kuin normaaleja kesätapahtumia. Ne ovat alansa lippulaivoja. Toivon, että niillä säilyy kosketus missioon ja herkkyys haistaa alansa uudet tuulet.