Shanghain maailmannäyttelyn suomalaisosuuden rahoitus on aiheuttanut kummastelua. Opetus- ja kulttuuriministeriö tuntuu omaksuneen linjan, joka korostaa kulttuuriviennissä bisnesarvoja ja itsekästä tuputtamista sen sijaan että pyrittäisiin luomaan kestävää kanssakäymistä. Ministeriö on delegoinut tukien jaon kevyen musiikin yrityksiä lobbaavalle Musexille, ja tulos oli odotetun kaltainen. Klassinen musiikki jätettiin rannalle, vaikka useita hyviä projekteja oli tarjolla.

Yksi maailmannäyttely ei tietenkään kesää tee, sillä Kiina on otettava pitkäjänteisenä projektina. Kun maan keskiluokka vahvistuu ja alkaa janota taloudellisen vaurastumisen ohella myös henkistä, on selvää, minne kulttuurin kulutuksen paino maailmassa siirtyy. Opetus- ja kulttuuriministeriö on antanut Kiinaan suuntautuvaan kulttuuriohjelmaan 800 000 euroa. On uskomatonta, jos sen jako jätetään kaupallisia toimijoita edustavan Musexin päätösvaltaan.

Voi tietenkin kysyä, miksi subventoitujen kulttuurilaitosten pitäisi saada vielä lisää rahaa ulkomaanmatkoihin. Eikö kutsuja tapaa maksaa kulut, jos vietävä on sen arvoista?

Toisaalta mitä Suomi hyötyy siitäkään, jos rockbändi pääsee laajemmille markkinoille ja todennäköisesti samalla vaihtaa ulkomaiseen manageriin ja levy-yhtiöön? On naiivia kuvitella, että tämä olisi sitä kansantaloutta pönkittävää luovan pääoman hyödyntämistä. Tällä alalla oikea bisnes on joka tapauksessa globaalia, ja siinä on pärjättävä ilman vetoapua.

Suomalaiset muusikot ovat aina löytäneet tiensä maailmalle omalla ammattitaidollaan ja luoneet itse omat verkostonsa. Kapellimestarimme ovat tärkeimpiä suomalaisen musiikin esille tuojia, mutta sekin perustuu vain siihen, että sisältö on omaperäistä ja laadukasta.

Kulttuurivientiä tulee silti myös pönkittää – kunhan vientiin yhdistyy myös tuonti ja aito vuorovaikutus. Tuessa pitäisi satsata pitkäjänteisiin tuotannollisiin kumppanuuksiin sekä manageritoiminnan edellytyksiin.
Siihen tulisi kuulua myös perusrahoitus kansainvälistä potentiaalia omaaville hankkeille. Tällainen olisi esimerkiksi Juhani Nuorvalan Andy Warhall -aiheinen Fash Flash -ooppera. Lupaava vientituote odottaa yhä esitystään, kun tuotantoa ei Suomessa saada kasaan.

Samaan aikaan kun suomalainen rock suunnitteli Kiinan-valloituksia valtion tuella, Helsingissä oli ainutlaatuinen tilaisuus nähdä 300 vuotta vanhaa kiinalaista oopperaa. Täkäläisten alan entusiastien junailema yhteistyöprojekti oli tärkeä myös Kiinalle itselleen, sillä läntinen kiinnostus edesauttaa traditionaalisten taiteiden asemaa siellä.

Aasia Helsingissä -festivaalilla olisi sisältöhallinnan osalta aineksia ja tilausta vaikka alan eurooppalaiseksi välittäjäksi, mutta se joutuu laittamaan pillit pussiin, kun valtiolta ei heru tarpeeksi tukea tapahtumalle. Se siitä ministeriön Aasia-stragegiasta.

Jos eurooppalaisia festivaaleja katsoo, niin kiertävät yhteistuotannot ovat päivän sana. Suomalaiset festivaalit ovat näistä jääneet melkein kokonaan sivuun. Kulttuuri pääsee vientituotteeksi vain olemalla aktiivinen osa kansainvälisiä kuvioita. Toivoa sopii, että Helsingin juhlaviikot ottaa tässä asiassa tiennäyttäjän roolin.

Omaan napaansa tuijotus on suomalaisen kulttuurielämän vitsaus.
Kohta alkava festivaalikausi on tärkeä ovien avaaja, mutta yleisesti kulttuurituonnin ja -vaihdon tila ei ole kehuttava.

Junamatka Helsingin ja Pietarin välisellä radalla kutistuu neljään tuntiin, mutta kuka tuntee läheisimmän miljoonakaupunkimme musiikkielämästä muuta kuin Mariinski-teatterin ja filharmonikot? Muureissa riittää yhä kaadettavaa, yli 20 vuotta jälkeen Berliinin tapahtumien.

Tähdillä silti riittää vetoa, ja hyvä edes niin. Mariinski-teatterin vierailu Kansallisoopperassa osoitti tarpeellisuutensa, ja se tulisi saada jokavuotiseksi. Vertailukohtaa kotoiseen antiin kaivataan. Perspektiivit laajenevat myös teknologian ansiosta. Metropolitan-oopperan suositut HD-elokuvalähetykset kasvattavat entistä vaateliaampaa ja sivistyneempää yleisöä, ja se on kaikkien etu.

Suljetussa taloudessa käy helposti niin, että tarjonta määrää sitä, mitä osataan vaatia. Kansallisooppera ilmoittaa teettämiinsä tutkimuksiin nojaten, että 99 prosenttia yleisöstä on tyytyväisiä sen esityksiin. Jos näin on, se antaa enemmän huolen kuin itsetyytyväisyyden aihetta. Lammasmainen ihan kiva -suhtautuminen kaikkeen ei anna oikeaa arvoa esiintyjienkään työlle. Se viestii välinpitämättömyydestä.

Ovet ole paljoa enempää avoinna eteläisiin ja läntisiinkään naapureihin. Norjan musiikkielämässä on menossa dynaaminen kausi, mutta eipä siitä paljoa ole tänne kantautunut. Viron loistavia kuoroja ja originellia nykymusiikkia ei kuule yhtään liikaa. Tanskassa on Pohjoismaiden paras periodiorkesteri ja barokkioopperoiden esittämisen perinne. Miksi Kansallisooppera ei edes kutsu näitä tuotantoja vierailulle sen sijaan että kokonainen tyylikausi vain jätetään pimentoon?

Tukholman Konserthusetissa järjestettiin keväällä Euroopan suurin Mahler-festivaali, jossa soitettiin kaikki säveltäjän sinfoniat kahdeksan pohjoismaisen orkesterin voimin. Tämä olisi juuri sellaista toimintaa, mitä Helsingin Musiikkitaloltakin kaivattaisiin. Mutta ei: näyttää siltä, ettei talolla ole resursseja juuri minkäänlaiseen omaan tuotantoon. Talon rahoittajien tietoinen ratkaisu on huono ja kapeakatseinen.

Orkesterivierailujen lisäämisen puolesta puhuu sekin, että myös omat orkesterimme kiertävät maailmalla. Tässä kuussa mm. Kymi Sinfonietta menee Lontooseen. Koska London Sinfonietta tuleekaan Kotkaan?

Kulttuuriviennin ja –tuonnin pitäisi kulkea käsi kädessä. Mukaan meno kansainvälisiin yhteisproduktioihin on paras tapa tuoda esiin suomalaista osaamista. Suurin ongelma tässä on se, että tuottavia tahoja ja perusrahoitusta produktioille ei ole. Vaikka ne olisivat taloudellisesti miten järkeviä, tuottoja ei ole ellei ole investointeja.

Teatterin alalta kuvaavin esimerkki tästä on Smeds ensemble, jonka kohtelu valtion vientitukien jaossa on lähennellyt oikeusmurhaa. Helsingin barokkiorkesterilla on kysyntää ulkomailla, mutta kotikaupungissa konsertoimiseen ei ole varaa, joten järkevät synergiat jäävät saamatta. Tero Saarinen Company urakoi tarmokkaasti kansainvälisillä markkinoilla, mutta vain osa hedelmistä päätyy kotiyleisön katsottavaksi. Voisiko vientitukien jaossa ottaa enemmän huomioon yhteistyön ja vuorovaikutuksen mahdollisuuksia?

Lappeenrannan laulukilpailussa ja Kuopion viulukilpailussa herätti huomiota sama asia: miespuolisten kilpailijoiden vähyys ja epätasaisuus. Miksi klassinen musiikki ei kykene houkuttelemaan poikia pariinsa?

Mistään uudesta ilmiöstä ei ole kyse, sillä tyttöjen invaasio on jatkunut musiikkiopistoissa jo pitkään. Kun vaskisoittimienkin mieslinnake on murtunut, ei voi paljoa ihmetellä, jos feminiinisemmästä soittimesta viulusta ei ole kilpailijaksi sähkökitaralle, lätkämailalle tai lorvailunhalulle.

Asiaa voi tarkastella kahdelta kantilta: musiikkielämän tarpeista ja musiikinharrastuksen merkityksestä ihmisille ylipäätään. Ammattimuusikkojen kohdalla sukupuolella ei ole merkitystä, ainoastaan taidoilla. Jos naisilla on enemmän pitkäjänteisyyttä koko elämän jatkuvaan soittimen opiskeluun, so what?

Selvää on, että orkesterit naisistuvat lähivuosina, mutta tuskin se soitossa negatiivisella tavalla kuuluu. Päin vastoin – taso esimerkiksi Kuopion viulukilpailuissa oli korkea. Kuulijan osa siis näyttää hyvältä.

Aivan toinen asia sitten on, että poikien ei soisi jäävän paitsi siitä elämää rikastuttavasta annista, joka klassisen musiikin harrastuksella on. Kysymys palautuu arvoihin ja asenteisiin niin perheissä, kouluissa kuin koko yhteiskunnassa. Miksi suomalaisen miehen roolimallit ovat niin ahtaita ja kompleksisia? Johtuuko se huonosta itsetunnosta?

Musiikkipedagogiikan guru Geza Szilvay esitti Ylessä ratkaisuna asiaan, että pojat tarvitsevat esikuvia, joita he voisivat ihailla televisiossa. Voitaisiinko taannoinen Viuluviikarit ihmemaassa –formaatti päivittää? Pekka Kuusistossa pojilla olisi sopivampi viulisti-idoli kuin mitä meillä on ollut aikoihin – ja vieläpä genrerajojen yli hyppivä. Saataisiinko hänet houkuteltua laajalle yleisölle suunnattuun pedagogiseen toimintaan?

Laulajien tilanne on toinen myös ammattilaiskentällä, koska mies- ja naisääni ovat erilaisia instrumentteja, ja molempia tarvitaan. Alan ihmiset löytävät klassisten mieslaulajien kadolle yksimieliset syyt: kevyen musiikin harrastuksen ja sen, että kouluissa ei enää lauleta.

Ei vaikutusta kiistää voi. Mikrofoniin hönkäily ja kurkkua raastava raakkuminen vievät pohjan luonnolliselta, kropassa resonoivalta äänenmuodostukselta. Idols-tyylinen nopean kuuluisuuden metsästys on kuolinisku pitkäjänteiselle työlle, jota klassinen laulu vaatii.

Silti rockin turmio ei riitä ainoaksi selitykseksi. Esimerkiksi erilaisissa musikaaleissa laulutaitoisia poikia riittää enemmän kuin koskaan, eikä niiden tyylistä useinkaan ole ylittämätön hyppäys klassiseen lauluun. Sen pariin pitäisi vain saada innostettua ja avata tie.

Jossain matkalla siis mättää. Pitäisikö pedagogien katsoa peiliin?
Klassisen ja kevyen musiikin opetuksessa on turhia raja-aitoja. Tonttien varjelemisesta voitaisiin jo luopua ja myöntää, että kyse on vain tyylieroista. Hyvän laulamisen tekniikka on lopultakin sama.

Klassisen musiikin harrastus ei syty tuputtamalla vaan innostamalla. Mitään muuta tietä asiassa ei ole kuin koulujen, musiikkiopistojen ja taideinstituutioiden entistä sinnikkäämpi kasvatustyö, jonka eri tasoja voitaisiin koordinoida nykyistä paremmin.

Edellisessä Rondossa julkaistu nimilista Kansallisoopperan taiteellisen johtajan Mikko Franckin rooleitta jättämistä solisteista herätti melkoisen huomion siihen nähden, ettei asia sinänsä ole mikään uusi. Monet kuukausipalkalla olevat solistit ovat ennenkin olleet vajaatyöllistettyjä.
Nyt Franck halusi vain tehdä päätökset selväksi jo etukäteen ja tarjota solisteille erorahaa ja mahdollisuutta järjestellä töitään muulla tavoin.

Kukaan seitsemästä solistista ei tarttunut tarjoukseen – kukapa sitä turvallista työpaikkaansa vapaaehtoisesti jättäisi ja siirtyisi ankarasti kilpailluille freemarkkinoille. Prosessi ei siis johtanut juuri muuhun kuin parkuun, mutta se antaa aihetta tarkistaa oopperan kiinnityspolitiikkaa.

Kansallisoopperan kaltaisessa repertoaaritalossa on oltava muuntumiskykyinen ja äänityypeiltään monipuolinen solistikunta, joka pystyy varmistamaan esitysten pyörimisen tietyllä perustasolla. Ensemble on myös reservi, joka antaa nuorille laulajille mahdollisuuden kasvaa. Pieniä rooleja ei ole olemassakaan, sillä vasta jokaisen karaktäärin täydellisestä läsnäolosta syntyy elävää musiikkiteatteria.

Pääroolien miehittäminen omalla väellä on silti vaikeaa, sillä rima on korkealla. Yleisö kyllästyy helposti samoihin laulajiin, ehkä kelpoihinkin ammattilaisiin, elleivät he kuulu aivan armoitettujen joukkoon. Kansallisoopperan ensemblessä on muutama tähti ja lupaavia nuoria nousijoita, mutta myös epätasaisempia kykyjä.

Viime ja tällä kaudella talo säästi ja käytti normaalia enemmän omaa solistikuntaansa. Se aiheutti paljon heittelyä esitysten tasossa. Moni päärooli laulettiin rimaa hipoen. Yleisö näkee huippuesityksiä dvd:ltä, televisiosta ja yhä lisääntyvän kulttuurimatkailun ansiosta. Kilpailu yleisön huomiosta on armotonta: vain suuret elämykset kelpaavat.

Ooppera ei voi olla suojatyöpaikka, vaan sen tulee toimia taiteen ehdoin. Miehityssysteemi on saatava sellaiseksi, että laulajat voivat näyttäytyä parhaassa valossaan, päärooleissa on luonteva vaihtuvuus ja kansainväliset vierailijatkin saavat tilaa.

Eräs tunnettu freelancer-laulaja luonnehti oopperaa ankkalammikoksi, jossa liian pieni joukko pitää valtaa. Viekö hautakivisopimuksella oleva solisti paikan nuorelta kyvyltä tai niiltä noin viideltäkymmeneltä ulkomailla työskentelevältä suomalaiselta laulajalta, jotka odottavat tilaisuutta laulaa kotimaassaan? Camilla Nylundin yli vuosikymmenen kestänyt paitsio saadaan vihdoin purettua, mutta missä on esimerkiksi kirkkain tenoritähtemme Topi Lehtipuu?

Julki tulleet tiedot Franckin ohjelmistosuunnitelmista eivät anna aihetta tarkempiin kommentteihin ennen kuin ohjaajat ja laulajat ovat selvillä. Hienoa, että Korngoldin Die tote Stadt ja Debussyn Pelleas ja Melisande saadaan. Muuten lista kielii konservatiivisesta mausta. Esimerkiksi Faust, Aida ja Don Carlos ovat hienoja oopperoita, mutta kovin tuttuja aiempina suomalaisina produktioina. Sen sijaan barokkiooppera ja ulkomainen nykyooppera loistavat edelleen poissaolollaan.

Suomen kaupungit ovat hämmästyttävän erilaisia suhteessaan kulttuuriin. Se todistaa, että alan kehittämisessä on perimmiltään kyse vain tahdosta ja päättävien ihmisten arvopohjasta. Jopa valtion taidelaitoksille myöntämien tukien käytössä ollaan eri linjoilla. Jossain ne menevät tarkoitukseensa, toisaalla paikkaamaan muita tarpeita ja kenties taitamattoman taloudenpidon tuloksia. Kulttuuriväen lobbaamistaito ja kyky vakuuttaa työllään asiansa tärkeys ovat oleellisia, mutta joskus nekään eivät riitä kunnallispolitiikan kiemuroissa.

Yksi kaupunki, jolle kuuluu sulka hattuun, on Tampere. Se on kasvattanut orkesteriaan täysmittaiseksi sinfoniaorkesteriksi, ja satsaus kuuluu myös muusikkokunnan motivaatiossa. Tampereen
maine kahden suuren teatterin tyyssijanakaan ei ole rapistunut.

Kiinnostavan vastakohdan tuo Turku, joka on vastaavasti kiristänyt taidelaitostensa vyötä ja joutunut opetusministeriön nuhtelulistalle valtionapujen käytöstä. Sen perinteikkäällä orkesterilla on yksi maan parhaista yleisöpohjista, eikä soittoakaan voi huonoksi sanoa. Silti dynamiikan luominen on vaikeaa, kun ylläpitäjä ei tule kehittämisessä vastaan. Yli oman kylän kantautuva profiili on himmeämpi kuin verrannollisissa Lahden ja Tampereen orkestereissa.

Kiinnostava asetelma on myös kahden Väli-Suomen saman kokoluokan kaupungin eli Kuopion ja Jyväskylän välillä. Kuopio on kasvattamassa orkesteriaan kahden muusikon vuosivauhdilla, ja siellä on maan parhaisiin kuuluva konserttisali. Orkesterin soitossa on resursseihin nähden ollut toivomisen varaa, mutta nyt muusikkokunta on suuren vaihdoksen edessä, joten Savonmaata kannattaa tarkkailla.

Samaan aikaan yliopistokaupunki Jyväskylä on jämähtänyt paikalleen kulttuurielämänsä kehittämisessä. Vuosikymmeniä kestänyt jahkailu konserttitalon rakentamisesta vain jatkuu: aina kun asiassa otetaan joku askel, se palautetaan lopulta lähtöruutuun. Siellä ollaan tälläkin hetkellä. Ei voi kun ihailla Jyväskylä Sinfonian muusikoita, jotka toivottomista olosuhteista huolimatta jaksavat pitää motivaation yllä.

Samaan aikaan Jyväskylään on rakennettu megaluokan tanssisali Lutakko, ja yhä uudet urheiluhallihankkeet etenevät kaupungin hallinnossa. Lutakko-projektiin olisi ollut suhteellisen helppoa yhdistää akustisen musiikin sali, mutta kun tahtoa ei riittänyt niin ei. Syytä ei voi etsiä mistään muualta kuin kaupungin poliittisesta kulttuurista.

Lahti on mielenkiintoinen tapaus. Sen orkesterin menestystarina on huikea, ja kaupunki avustaa sitä eniten per asukas Suomessa. Samaan aikaan upean Sibeliustalon toiminnat on järjestetty kummallisella tavalla. Kaupungin johdossa on päähänpinttymä, että talon pitää tuottaa itsensä, eikä sillä ole mitään kulttuurivelvoitetta. Kun talon toimitusjohtaja vielä ottaa asian kirjaimellisesti, ilman järjen käytöksi luettavaa joustonvaraa, eteen tulee koko ajan absurdeja tilanteita.

Lahjoitusvaroin saadut urut viruvat käyttämättöminä, koska kenelläkään ei ole varaa maksaa salin vuokria. Sanomattakin on selvää, että ohjelmatuotanto on silkkaa viihdettä. Tuntematta taustalla olevia paikallispolitiikan kiemuroita voi sanoa, että kokonaisvisio on hukassa.
Tällaisena Sibeliustalo on varoittava esimerkki Helsingin Musiikkitalolle.

"Elämäni lauluja - A Finnish Songbook", säv. O. Merikanto, Sibelius, Madetoja, Kilpinen, Turunen, V. Luolajan-Mikkola, Kuula. Matti Salminen, basso, ja Helsingin kaupunginorkesteri, johtajana John Storgårds. Ondine, ODE 1135-2.

Matti Salmisella on jo sen verran perspektiiviä, että tutuimmistakin lauluista syntyy auktoriteettia uhkuvia tulkintoja. Salminen ei jätä mitään epäselväksi, kun O. Merikannon laulussa Merellä "syvästi meri huokaa", ja Sibeliuksen Ristilukissa "yks sielu ei lannistu vain".

Auktoriteetti ei toki synny elämänkokemuksesta vaan ammattitaidosta. Salmisen viihdelaulutausta antaa klassikoihin herkullisen vanhanaikaista tyyliä, ja kansainvälinen oopperakokemus kuuluu laajana tunneskaalana. Ääni on tuttua, huippukuntoista Salmista: vokaalit soivat, konsonantit pärskyvät, syvyys ja kantavuus antavat anteeksi ajoittaisen koukkailun. Kerrankin tekstin kuuluvuutta ei tarvitse epäillä, joten hieman ihmettelen hiljaista orkesterimiksausta.

Suuri osa levyn lauluista kuullaan vanhoina sovituksina, tekijöinä mm. sellaisia herrasmihiä kuin A. Merikanto, Fougstedt, Funtek, Jalas ja Borg. Kalevi Ollin tuoreet, sopivan pidättyväiset sovitukset sulautuvat joukkoon erinomaisesti.

Bela Bartok: Konsertto kahdelle pianolle, lyömäsoittimille ja orkesterille, Viulukonsertto nro 1, Alttoviulukonsertto. Tamara Stefanovich ja Pierre-Laurent Aimard, piano, Nigel Thomas ja Neil Percy, lyömäsoittimet, Gidon Kremer, viulu, Juri Bashmet, alttoviulu, johtajana Pierre Boulez. Deutsche Grammophon 477 7440.

Pierre Boulezin on ehtinyt jo levyttää Bartokin muut konsertot, joten tälle levylle on jäänyt hieman hajanainen trio teoksia, joista silti pidetään hyvää huolta. Painavin numero on konsertto kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille, joka on melko pragmaattinen orkesteriversio sonaatista kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille. Boulez ei yritäkään peittää tätä lähtökohtaa, mutta erinomaisilla solisteillaan ja tarkoin balansoidulla tekstuurillaan teos kohoaa levyn nasevimmaksi numeroksi.

Boulez tuntuu empivän ensimmäisen viulukonserton nuoren rakkauskivun edessä, mutta Gidon Kremer ei epäröi laittaa tunteitaan peliin. Kombinaatiosta tulee menestyksekäs, ja vain joissakin historiallisissa levytyksissä teokseen on porauduttu vielä syvemmälle. Alttoviulukonsertto tulee aina herättämään spekulaatioita siitä, mitä säveltäjä olisi teoksesta tehnyt, jos olisi elänyt pitempään. Tibor Serlyn viimeistelemänä teos on kiinnostava, mutta askeettinen luomus, jossa Juri Bashmet soittaa keskittyneimmillään ja – kiitos Boulezin – kurinalaisimmillaan.

Ludwig van Beethoven: Sinfoniat nro 5 ja 1. Deutsche Kammerphilharmonie Bremen, johtajana Paavo Järvi. RCA Red Seal 88697 33835 2.

Paavo Järven Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytys yhdessä Deutsche Kammerphilharmonien kanssa on jo edennyt loppusuoralle, enkä ole kuullut aikaisempia tuloksia. Viides ja ensimmäinen sinfonia on havainnollistettu esimerkillisesti ja parhaiden vallitsevien oppien mukaisesti. Tulkinnat ovat dynaamisia, riuskoja ja objektiivisia, sekä soitoltaan vaikuttavan ammattitaitoisia. Kamarikokoonpano mahdollistaa virtaviivaisuuden, joka ei ”Kohtalosinfoniassa” kaihda monumentaalisuutta, mutta pääsee silti paremmin oikeuksiinsa ensimmäisen sinfonian klassisissa iloissa. Järvellä ei ole tarvetta korostaa omaa persoonaansa, mutta teokset saavat silti lujat profiilit.

Dmitri Shostakovitsh: Sinfonia nro 4. Chicago Symphony Orchestra, johtajana Bernard Haitink. Chicago-Resound CSOR 901 814.

Bernard Haitink levytti Shostakovitshin neljännen sinfonian studiossa 1980-luvun alussa, osana Deccalle tekemäänsä kokonaislevytystä. Vuodet ovat tuoneet tulkintaan lisää varmuutta ja tarkempia huomioita, samalla kun Chicagon sinfonikot pesee konserttiäänityksessäkin lontoolaisen kilpakumppaninsa. Shostakovitshin neljäs sinfonia on moniaineksinen järkäle, jonka eri suuntiin harittavia pyrkimyksiä ja omaperäistä rakennelmaa on vaikea pitää koossa.

Monet kapellimestarit ovat korostaneet teoksen radikaaleja piirteitä ja raivoisiksi yltyviä episodeja. Haitink huolehtii ennen muuta siitä, että teos toimii sinfoniana, enkä muista sävellyksen arkkitehtuurin toteutuneen yhtä vääjäämättömänä ja vakuuttavana. Tempot ovat edelleen maltillisia – esityksen kokonaiskesto lipuu päälle 70:n minuutin – mutta chicagolaisten atleettinen soitto säilyttää intensiteettinsä kohtauksesta toiseen. Mukana tuleva bonus-dvd dokumentoi teoksen taustaa ja orkesterin yleisökasvatustoimintaa, joka on ainakin onnistunut saamaan kuulijat hiljaisiksi äänitystilanteissa.

Antonio Vivaldi: Neljä vuodenaikaa. Giuseppe Tartini: Sonaatti g-molli viululle ja basso continuolle ”Il trillo del diavolo”, ”Paholaistrilli”. – Joshua Bell, viulu, ja Academy of St. Martin in the Fields. Sony 88697357052.

Maailmanmaineessa paistatteleva viulisti Joshua Bell on nyt julkaissut oman versionsa Vivaldin Vuodenajoista. Samalla hän on tullut ottaneeksi askeleen itselleen tuntemattomampaan aikakauteen. Lopputuloksena on periaatteessa ihan hyvin tuotettu levy, mutta se sisältää harmillisen monta hukattua mahdollisuutta.

Orkesterina on Academy of St. Martin in the Fields, jonka soitto ei nyt kolahda. Unohduksiin jäävät sointivärit, artikuloinnin vivahteet ja tuttivyörytysten dramatiikka. Fortissimot eivät tahdo avautua suureen sointiin. Bell näyttää taituruutensa, mutta harkitsemattomat muotoilut eivät synnytä pitkää linjaa. Tartinin ”Paholaistrilli”-sonaatti jää levyn parhaaksi anniksi.